Enemmän kuin tavara

Vaikka nykyään tuntuu helpolta luopua melkein tavarasta kuin tavarasta, niin jossain se raja tulee itselläkin vastaan. Tässä tapauksessa viulun jousessa. Vanha jouseni katkesi pari vuotta sitten. Se korjattiin, mutta viulunkorjaaja varoitteli, ettei se luultavasti tule kestämään, sillä katkeamiskohta oli niin hankalassa paikassa. No, niinpä sitten heti ensimmäisellä soittokerralla jousi katkesi uudestaan samasta kohtaa. Tällä kertaa mitään ei ollut enää tehtävissä ja korjaaja suositteli jouselle uutta elämää vaikka kukkakeppinä. Itselleni tuo ajatus tuntui vähän hassulta, eikä meillä kyllä ole tarvettakaan kukkakepille. Laitoin jousen kaapin perälle ja päätin keksiä sille vielä jotain käyttöä. Valitettavasti mitään käyttöä ei kuitenkaan ole ilmaantunut, ja nyt kaappia siivotessa tulin siihen tulokseen, että ei kai auta kuin laittaa jousi pois.

Helpommin sanottu kuin tehty. En tiedä onko muillakin soittoharrastajilla samanlainen asenne, mutta itselleni viulu on muutakin kuin pelkkä tavara. Se on harjoitusväline ja harjoittelukaveri, sen kanssa yhdessä kehitytään uusissa taidoissa ja koetaan kaikenlaisia jännittäviä tilanteita konserteista matkoihin. Jos viululleni kävisi jotakin, surisin sitä varmaan samaan tapaan kuin vaikka lemmikkieläintä. Vähän sama juttu pätee myös jouseen, vaikkei sillä aivan niin omaa identiteettiä mielessäni olekaan. Niinpä jo ajatuskin siitä, että laittaisin jousen roskikseen, tuntuu aivan kamalalta.

Rikkinäistä tavaraa on kuitenkin ihan turha säästellä, kun sille ei mitään käyttöä kerran ole. Vaikka kuinka olisi tunnearvoa. Vähän tunsin itseni hölmöksi, mutta lopulta pyysin miestä viemään jousen pois, koska itse en kerta kaikkiaan pysty.

(Jos jollain teistä lukijoista sattuisi olemaan rikkinäiselle jouselle käyttöä, niin tuolla se kököttää eteisessä edelleenkin, koska käskin miestä vielä odottamaan roskiinheittämisen kanssa. Olisin enemmän kuin iloinen, jos se vielä kelpaisi jollekin muulle vaikka koristeeksi. Myös kaikki ideat uusiokäytöstä otetaan mielellään vastaan!)

Joulukoti

Joulu lähestyy kovaa vauhtia, ja ainakin meillä adventtikynttilät ja ensimmäiset joulukoristeet (lähinnä jouluvalot) on kaivettu esiin kaamosta piristämään. Tänä vuonna olen oikeastaan myöhässä omista rutiineistani, koska yleensä jo marraskuun puolivälissä iso osa koristeista on ollut esillä. Toivon, että vähän myöhäisempi liikkeellelähtö estäisi sen, että tapaninpäivän iltana kaikki joulusälä on pakko saada pois näkyvistä kun siihen on jo ehtinyt kyllästyä.

Olen monessa suhteessa jouluihminen. Kärsin jokasyksyisestä pimeydestä todella paljon, joten joulu tuo mukavasti muuta ajateltavaa kuin kaamosmasennuksessa vellomisen. Tykkään laittaa kotia joulukuntoon, mutta sattuneesta syystä meillä ei kuitenkaan ole hirveästi koristeita. Minulle joulutunnelman tuovat varsinaisten koristeiden sijaan valot, kukat ja tietyt ruokalajit, joita syödään pitkin joulukuuta. Niin, ja tietenkin musiikki. Ruukkumallisen joulukuusen (tai joulusypressin tai -tuijan) lisäksi koristeina toimivat oikeastaan vain lapsena sedältä saamani kuusipöllistä tehty joulutonttu sekä lapsille hankittu taskukalenteri, johon on tänä vuonna piilotettu duploja nuorimmaista varten. Lisäksi vaihdan sohvatyynyihin päälliset ja keittiöön jouluiset patalaput ja keittiöpyyhkeen. Melko vähän moneen muuhun verrattuna, mutta itselleni aivan riittävästi tuomaan tavaraähkyn, kun koristeita on jokusen viikon katsellut.

Katselen mielelläni sisustuslehtien kuvia jouluasuun puetuista kodeista, mutta en kuitenkaan haluaisi laittaa omaa kotiani samalla tavalla. Kuvissa runsaasti koristellut kodit näyttävät mukavilta, mutta itseäni krääsämäärä alkaisi ahdistaa viimeistään vuorokauden jälkeen. Puhumattakaan siitä, miten paljon tilaa koristeiden säilyttäminen vie koko muun ajan. Meillä kaikki koristeet mahtuvat kahteen laatikkoon varaston perälle, enkä enempää haluaisikaan. Runsaudenkaipuun iskiessä voi onneksi käydä ihailemassa kauppojen näyteikkunoita ja joulumarkkinoiden käsityökojuja, minkä jälkeen on taas ihana palata omaan rauhoittavan yksinkertaiseen kotiin.

Lapset ja niiden tavarat

Aikoinaan ensimmäistä lasta odottaessani eräs tuttu pelotteli sillä, että talouden tavaramäärä tulee lasten myötä kasvamaan huimasti. Ensin tavarat mahtuvat pienempäänkin asuntoon, mutta määrä lisääntyy salakavalasti, ja äkkiä huomaakin, että leluja pursuaa joka paikasta. Ei auta kuin hankkia isompi asunto, että johonkin väliin mahtuu itsekin. Tuttu muuttikin perheineen, tilavasta rivitaloasunnosta siirryttiin maaseudulle hyvänkokoiseen omakotitaloon, ja vielä myöhemmin vähän isompaan.

Me emme halunneet lähteä tuolle tielle, eikä siihen ainakaan tässä vaiheessa ole edes ollut tarvetta. Toki se on vaatinut jonkinlaisia toimenpiteitä ja vastarannankiiskeilyä. Aivan ensimmäiseksi sukulaiset piti uhkailla olemaan ostamatta leluja. Alkuun tämä toimi hyvin, mutta nykyään leluja tulee lahjoina ihan pyytämättäkin. Mitään muovikrääsää kukaan ei kumminkaan ole vielä uskaltanut meille kantaa, eivätkä lelumäärät myöskään ole onneksi kamalan suuria. Kyse on enimmäkseen joulu- ja synttärilahjoista. Ja totta puhuen, kyllähän lasten nyt välillä on kiva saada niitä lelujakin...

Toisekseen emme itse osta juurikaan leluja, emmekä muutakaan tavaraa kuin tarpeeseen. Olen kauhunsekaisella ihmetyksellä kuunnellut juttuja lasten jokaviikkoisesta lelupäivästä, vähän niinkuin karkkipäivän jatkona. En usko, että tuttavapiiriimme kuuluu lelupäiväperheitä, mutta huhuja tällaisesta menettelystä liikkuu kyllä paljonkin. No, mikäs siinä jos kukkaro ja ekologinen omatunto kestää. Onneksi meidän ei tarvitse.

Meillä on siis melko vähän leluja moneen muuhun tuntemaani lapsiperheeseen verrattuna, ja niitä joilla ei leikitä kierrätetään ahkerasti. Silti lasten lelut ja kirjat vievät varmaan enemmän tilaa kuin aikuisten tavarat, ja niitä on säilötty mm. sohvapöytänä toimivaan arkkuun, säilytystilalliseen rahiin, tv-kaappiin ja parin laatikollisen verran vaatehuoneeseen. Tähän olen oikeastaan vetänyt rajan lelujen määrän kohdalla, mitään sängynaluslaatikoita tai vastaavia meillä ei ole eikä tule. Jos tavaramäärä uhkaa paisua liian suureksi säilytystiloihin nähden (siis ihan minkä tahansa muunkin kohdalla), niin silloin on syytä karsia jostain päästä.

Vaatteita on tarpeeksi, ehkä vähän liikaakin koska kaikki eivät ole aktiivikäytössä, mutta pääosa lasten vaatetavarasta sekä nuoremman kestovaipat mahtuvat kuitenkin vanhaan lipastoon. Vaatteitakaan ei ostella huvikseen, enkä myöskään yleensä osta isoja kokoja odottamaan käyttöä, kuten jotkut tekevät jotain kivaa löytäessään. Vaatteita viedään pari kertaa vuodessa kirppikselle ja myymättä jääneet keräykseen. Muutaman vaatteen per naama olen säästänyt lapsille muistoksi, mutta mitään suuria muistoarkkuja en aio alkaa keräilemään.

Toivon, että lapset oppivat kriittisiksi kuluttajiksi ja olemaan onnellisia materian määrästä riippumatta. Pahin pelkoni on varmaan se, että lapset aikuisina muistelisivat ankeaa lapsuuttaan jolloin koskaan ei saanut mitään kivaa, ja paikkaisivat tätä tyhjiötä ostamalla kaiken mahdollisen. Siksi lienee parasta tähdätä jonkinlaiseen kultaiseen keskitiehen. Toisaalta, haluaminen näiltä otuksilta tuntuu tulevan ihan luonnostaan. Ainakin siinä vaiheessa kun vanhempi lapsi tajusi, että kaupassa olevat lelut eivät ole siellä vain koristeina, alkoi jatkuva haluaminen ja vaatiminen. Lapsi vielä perustelee nämä sillä, että "tarvitsee" jotain tiettyä, mikä tietenkin omaan korvaan kuulostaa aika huvittavalta. No, mitenkä 4-vuotias vielä osaisi erottaa halut ja tarpeet toisistaan, kun se on aikuisellekin välillä todella vaikeaa.

Vaikka yhteiskunnan (tai ehkä enimmäkseen mainostajien) taholta tunnutaan jotenkin odottavan, että lapsille pitää koko ajan olla ostamassa kaikkea, meillä ei olla ainakaan vielä tunnettu mitään tarvetta tähän. Toivon mukaan tilanne jatkuukin samanlaisena, vaikka lapset varmasti oppivat viimeistään kouluun mennessään vaatimaan yhä uusia asioita. Ehkä siihen mennessä olemme kuitenkin jo onnistuneet juurruttamaan lasten ajatteluun myös jonkinlaista kriittisyyttä kulutuskulttuuria kohtaan, mutta se jää nähtäväksi.