Ahdasta vai ei?

Muistelen välillä aiempaa asuntoamme ahdistuksensekaisin tuntein. Tilaa oli yhden pikkuhuoneen verran enemmän, asukkaita neljän sijaan kaksi, ja tavaraa loputtomasti. Nykyinen kotimme tuntuu paljon mukavammalta ja avarammalta, vaikka asukasmäärä onkin tuplaantunut ja neliöt vähentyneet entiseen verrattuna.

Asumme nykymittapuun mukaan ahtasti, sillä 55 neliön kaksiossa meitä on neljä. Muuttovaiheessa, jolloin ensimmäinen lapsi oli vasta syntynyt, tutut kauhistelivat. Eihän kukaan nyt mahdu lapsen kanssa noin pieneen asuntoon. Sitten tuli toinen lapsi, ja tietenkin kauhistelukommenttien uusi kierros. Erään kerran, kun ruokatunnilla miehen työkaverit taas ihmettelivät asumisratkaisuamme, mies tokaisi vastaukseksi, että tulemme niin hyvin toimeen keskenämme ettei kenenkään tarvitse eristäytyä minnekään ja pienikin tila riittää. Pöytäseurue oli kuulemman hiljentynyt ja kummasti puhe kääntyi muihin aiheisiin.

Hassuinta asiassa on se, että itse asiassa tämä asunto tuntuu entiseen verrattuna tilavammalta. Osaltaan tietysti tavaroiden karsiminen on auttanut, mutta ennen kaikkea kiitos kuuluu hyvälle pohjaratkaisulle. Siinä missä vanhassa asunnossa hukattiin neliöitä kaikenlaisiin käytäviin ja hankalan malliseen välihuoneeseen, nykyinen asunto on heti tuulikaapista sisääntultaessa yhtä avointa tilaa makuuhuonetta ja huoltotiloja lukuunottamatta. Mistään ei ole tarvinut tinkiä, ja esimerkiksi monessa ahtaasti asuvassa lapsiperheessä näkemäni ratkaisu, jossa lapsilla on oma huone ja vanhemmat nukkuvat makuuhuoneessa, on meille aivan turha. Makuuhuoneessa nukutaan, kaikki muu on oleskelutilaa, enkä itse missään vuodesohvassa edes suostuisi nukkumaan.

Pieni asunto ei oikeastaan ole edes budjettikysymys, vaikka moni varmaan niin kuvitteleekin. Samalla hinnalla saisi ainakin kerrostalokolmion jostain huonommalta alueelta. Asunto on kuitenkin hyvällä paikalla, rauhallisen kadun varrella mutta kuitenkin kävelymatkan päässä palveluista ja liikenneyhteyksistä, ja ennen kaikkea tässä on oma piha. Ihan kauheasti emme vietä aikaa pihalla muuten kuin tietysti kesällä, mutta jo se, että ikkunasta näkyy luontoa vastapäisen talon seinän sijaan, piristää kummasti. Häiriinnyn myös herkästi kaikenlaisista äänistä, joten sen kannalta on erittäin hyvä, että seinänaapureita on vain yksi.

Voisi oikeastaan sanoa, että tämä tila on meille optimaalinen. Pienempi alkaisi olla jo liian pieni ja jostain joutuisi tinkimään. Suurempaan taas ei kenelläkään ole tällä hetkellä varsinaista tarvetta tai halua. Nyt koko asunto on käytössä, eikä hukkatilaa ole ollenkaan. Pienten lasten kanssa tämä on vielä helppo toteuttaa, koska lapset haluavat joka tapauksessa touhuta siellä, missä vanhemmatkin ovat. Isommille lapsille sen sijaan tarvinnee vähän enemmän tilaa, joten eiköhän meilläkin ole muutto edessä vielä jossain vaiheessa. Siihen asti nautimme tästä juuri sopivasta asunnostamme täysin siemauksin.

Ajatuksia omistamisesta

Koska edellinen postaus käsitteli ostamista, luonteva jatko tälle aiheelle on tietenkin omistaminen. Vaikka tietyllä tavalla saatan edelleenkin nauttia ostamisesta, omistaminen lähinnä ahdistaa. Mitä enemmän tavaraa, sen sidotummaksi tunnen itseni. Tavarat vievät paitsi tilaa, myös aikaa ja energiaa järjestämisen ja huoltamisen muodossa. Kaikki tuo on pois mukavammista ajanviettotavoista. Älkää ymmärtäkö väärin: olen kyllä varsinainen siivousintoilija ja pidänkin kyseisestä toiminnasta. Sen sijaan hujan hajan olevien roinien raivaamisesta en pidä ollenkaan. Sujuva siivoaminen taas on hauskaa ja sitä teen mielelläni, varsinkin jos saan siivota yksin ja rauhassa ilman joka paikkaan ehtiviä pikkuapulaisia. ;)

Omistamisen ahdistavuus tulee erityisesti esille isompien asioiden kohdalla. Esimerkiksi autoa en missään tapauksessa haluaisi. Sen ostaminen maksaa, käyttäminen maksaa, huoltaminen maksaa... Lisäksi autonomistaja on tietyllä tavalla riippuvainen autostaan, ja yleensä auton hajoaminen on vähintäänkin pieni katastrofi. Enkä osaa kuvitella ikävämpää tapaa aloittaa vaikka vapaailtaa kaupungilla, kuin parkkipaikan metsästäminen täyteenahdetuilta yksisuuntaisilta pikkukaduilta... Autosta on toki välillä hyötyä, mutta mieluummin teen elämässäni valintoja, joiden ansiosta voin vastedeskin elää ilman mokomaa riippakiveä. (Ja tähän väliin mainittakoon vielä, että taloudestamme kyllä löytyy auto, mieheltä nimittäin. Ja myönnän myös välillä lainaavani sitä. Jotkut asiat on vaan helpompi tehdä, kun pääsee liikkumaan autolla. Niinkuin vaikka lasten vieminen mummilaan toiselle puolelle pääkaupunkiseutua. Laiskuutta, laiskuutta, tämänkin voisi nimittäin hoitaa ihan hyvin julkisilla jos vain jaksaisi.)

Toisaalta omistaminen voi olla mukavaakin. Vuosia sitten ostamani, opiskelijabudjettiin aivan liian kallis käsilaukku saa edelleen hyvälle mielelle joka kerran, kun sen ottaa käyttöön. Ja käyttökertoja on tälle kyseiselle laukulle kertynyt todella paljon. Tällaisia omistamieni tavaroiden pitäisi mielestäni ollakin; juuri niitä lempiasioita, joiden käyttämisestä tulee aina hyvälle mielelle. Tavoitteenani onkin, että jokainen omistamani esine olisi tällainen. Olen onnistunut pääsemään melko lähelle tuota tavoitetta, varmaankin niin lähelle kuin realistisesti on mahdollista. En ainakaan usko, että joka ikistä tavaraa voi löytää niin täydellisenä kuin se mielikuvissa on. Eikä totta puhuen tunnu järkevältä ottaa tällaista asiaa elämäntehtäväksi, ainakin itse keksin parempiakin ajankäyttötapoja. Loput tavarani ovat kuitenkin vähintäänkin neutraaleja, kun taas aiemmin iso osa tavarasta oli jollain tavalla sellaista, joka ainakin jossain määrin ärsytti. Melkein oikeanvärisiä paitoja, vähän liian isoja hameita, korjausta vaativia käsilaukkuja, joita ei tullut vietyä suutarille, koska oikeasti käyttikin mieluummin jotain muuta laukkua... Elämä tuntuu paljon mukavammalta ilman vastaavia kuormittavia asioita.

Toinen tavoitteeni omistamisen suhteen on se, että se menisi mahdollisimman pieneen tilaan. Haaveilen siitä, että koko henkilökohtainen omaisuuteni mahtuisi rinkkaan tai matkalaukkuun. Tai edes rinkkaan ja matkalaukkuun. Jälkimmäinen tavoite on varmaan aika lähellä toteutumistaan, ainakin jos pois jätettäisiin tietyt harrastusvälineet. Ja tietenkin huonekalut ja vastaavat, mutta nämä lasken kodin irtaimistoksi enkä henkilökohtaisiksi tavaroikseni.

Omistaminen voi siis olla ihan kivaakin, mutta kaiken tarpeettoman omistamisesta tulen lähinnä pahalle tuulelle. Siksi lienee järkevintä minimoida omistaminen ja keskittyä siihen vain niissä erityisen mukavissa asioissa.

Ostamisen filosofiaa

Myönnän, olen ollut varsinainen shoppailuriippuvainen vielä joitakin vuosia sitten. Mistä tahansa löytyi hyvä syy hankkia uutta: huonosta päivästä, hyvästä päivästä, itsensä palkitsemisesta, tylsyydestä, väsymyksestä... Onnekseni olen päässyt enimmäkseen eroon tällaisesta tunneostamisesta. En kuitenkaan kokonaan, se on tullut taas tämän syksyn aikana huomattua.

Jostain syystä tämä pimeä kausi on ottanut vielä tavallistakin enemmän voimille. Taustalla ovat varmaan ainakin osittain huonosti nukutut yöt, kummallisesti nimittäin lapsilla on tapana heräillä syystä jos toisesta suunnilleen vuoroöin. Olen vähitellen alkanut epäilemään, että pahukset sopivat asiasta keskenään, mutta toisaalta 1- ja 4-vuotiaan keskinäistä kommunikaatiota katsellessa ajatus alkaakin tuntua aika absurdilta. (Kuvitelkaa tilanne, jossa isompi sisarus yrittää tuskastuneena selittää samaa asiaa kuudennen kerran, kun taas nuorempaa kiinnostaa lähinnä kiljumien ja legojen tunkeminen suuhun.) Oli väsymyksen syy mikä tahansa, en ole ehkä kaikilla elämän osa-alueilla ollut ihan parhaimmillani. Tämä näkyy varsinkin harkintakyvyn puutteena. Yleensä mietin nykyään melko kauan ennen kuin hankin mitään uutta, mutta väsyneenä harkinta-aika jotenkin vain unohtuu ja kaikkea tulee hankittua paljon löyhemmin perustein. Onneksi en nyt kuitenkaan ole ostellut varsinaisesti turhia asioita. Ostokset voisi karkeasti jakaa kahteen kategoriaan: sellaisiin, joiden ostamista olen harkinnut pidempään, vuoden-parikin parhaimmillaan, mutta joihin ei ole tuntunut olevan ylimääräistä rahaa, sekä sellaisiin tarpeellisiin, joiden hankkimista olisin normaalitilassa venyttänyt paljon pidemmälle. Mitään lopullista katastrofia ei siis ole päässyt tapahtumaan, mutta en kuitenkaan ole aivan tyytyväinen tähän kehityssuuntaan.

Ostamiseen liittyvä tunnelataus ei ole myöskään hävinnyt minnekään, vaikka ostamisen määrä on vähentynyt radikaalisti. Ennen itse ostotilanteesta sai suorastaan euforisen tunteen, jota seurasi hyvin nopeasti shoppailukrapula ja huono omatunto. Nykyään euforiavaihe on jäänyt pois, mutta huono omatunto on ja pysyy, välillä suorastaan naurettavuuksiin asti. Esimerkiksi taannoin ostin uudet lakanat paikoitellen puhkikuluneiden tilalle. Ostokselle oli ihan todellinen tarve, koska meillä on vain kahdet lakanat per käyttäjä, mikä alkaa olla aika minimimäärä. Itse en ainakaan haluaisi sinnitellä yksillä lakanoilla, vaikka muuten melko minimalisti olenkin, tai ainakin yritän kovasti olla. Silti tunsin huonoa omaatuntoa uusiin lakanoihin käytetystä rahamäärästä ja mietin, olisiko risoilla lakanoilla voinut sinnitellä vielä pari kuukautta.

Kultainen keskitie lienee näissäkin asioissa paras. Liikaa ei kannata ostella, mutta ei rahankäytöstä kannata tehdä itselleen mitään elämää suurempaa mörköäkään. Muuten ostotottumusten muokkaamisessa ei ole päästy siihen tavoitteeseen, joka ainakin itselleni on tärkeää: tietynlaisen tavaran ylivallan vähentäminen elämässä. Huonoa omaatuntoa potemalla tavarat hallitsevat ajattelua edelleenkin, oli niitä vähemmän tai ei.

Petturi

Ensimmäistä lasta odottaessani haaveilin pitkästä kotiäitiydestä. Lapsen paras paikka oli mielestäni ilman muuta kotona äidin (tai isän) kanssa, ei kenenkään vieraan hoitajan kontolla. Vaikka en aivan koko aikaa olekaan pystynyt käyttämään täyspäiväiseen kotiäitiyteen, monen mutkan kautta olen kuitenkin päätynyt olemaan kotona jo monta vuotta.

Liian monta.

Perheemme tilanne on tällä hetkellä sellainen, että kotona olisi helpointa olla vielä puolitoista vuotta. Olen kuitenkin salaa alkanut haaveilemaan työssäkäymisestä - ei mistään kokopäiväisestä, mutta vaikka lyhyen päivän kerran, pari viikossa. Lapsille voisi palkata hoitajan siksi aikaa. Rahallisesti ei varmaankaan kovin kannattavaa, mutta tunnen todella kaipaavani elämään jotakin muutakin kuin pelkkää kotonaoloa. Sellaisia hetkiä, jolloin olisin minä, en aina vain jonkun äiti. En vain tiedä, uskallanko edes kuvitella sellaista tilannetta. Tuntuu, kuin olisi pettänyt joskus annetun sanattoman lupauksen. Äiti on täällä teidän kanssanne, aina. Mutta nytpä en enää haluakaan. Lapsiparat, äiti kaipaa muutakin seuraa ja tekemistä, te ette riitä. Tunnen itseni petturiksi.

Mistä tämä pakko kotonaoloon ja äitiyden suorittaminen oikein tulee? Järjen tasolla tiedän olevani paras äiti lapsilleni, käyn sitten töissä tai olen kotona. Vähäisellä työmäärällä lastenkin kanssa jaksaisi paremmin, kun välillä saisi muuta tekemistä ja ajattelemista kuin uhmaikäisen päivän seitsemännet raivarit. Mutta syyllisyydentunne siitä, että itsekkäästi haluaa jotakin omaa eikä vain omistautua lapsille, tuntuu musertavalta. Tiedän olevani naurettava, mutta se ei silti poista syyllisyyttä. Enkä kokemusteni mukaan ole lainkaan ainoa. Jokainen tuntemani äiti kokee jatkuvasti riittämättömyydentunnetta.

Emmekö voisi olla armollisempia itsellemme? Hyväksyä ja kannustaa syyttelyn sijaan? Ymmärtää, että elämässä kaikki ei ole aina sellaista kuin halusi ja toivoi, eikä se välttämättä ole edes huono asia? Tehdä asioita omista lähtökohdistamme, unohtaa ulkoiset paineet ja suorittamisen.

Samalla aaltopituudella?

Tiedättekö sen tunteen, kun jonkun ihmisen kanssa on heti samalla aaltopituudella? Kun pystyy saman tien ajattelemaan, että tuon kanssa minä ainakin tulen toimeen? Tai vastaavasti jostakusta pystyy heti sanomaan, että kemiat eivät kohtaa ja parempi vaan jatkaa matkaa omille tahoilleen. Itselläni ihmisistä tulee tällainen ensivaikutelma helposti, ja varsinkin negatiivisten tuntemusten kohdalla se pitää melkein aina paikkansa. Asiaa saattaa vähän sotkea se, että ajattelen mielelläni ihmisistä kauniisti ja haluan antaa kaikille mahdollisuuden. Pari kertaa on sen takia sattunut ikäviäkin virhearviointeja, mutta ei nyt onneksi mitään peruuttamattoman kamalaa.

Olen tähän edelliseen liittyen miettinyt, pitääkö sama paikkansa myös blogimaailmassa ja sosiaalisessa mediassa. Jokainenhan tietysti antaa itsestään yleensä ainakin vähän siloitellun kuvan julkisesti, mutta tiettyjä asioita on vaikeaa peittää kasvokkain. Virtuaalimaailmassa tämä onnistuu kuitenkin paljon helpommin. Vaikkapa blogeissa on helppo rajata tekstein ja kuvin sitä, mitä itsestään haluaa jakaa. Asioita on myös helppo johdatella haluamaansa suuntaan, ja vain tiettyjä pieniä palasia omasta elämästä näyttämällä köyhä opiskelijakin voi elää blogissaan varsinaista glamourelämää.


En ole koskaan tavannut kasvokkain sellaisia ihmisiä, joihin olisin alunperin tutustunut netin välityksellä, mutta tietyllä tavalla ajatus on kiinnostava. Olisikohan lempiblogini kirjoittaja oikeasti niin ihanan empaattinen ihminen, kuin tekstejä lukiessa tuntuu? Tai onkohan ikiliikkujan oloinen koheltaja oikeasti kuitenkin harkitsevampi, vai kenties vieläkin nopeampi liikkeissään kuin mitä blogitekstit antavat ymmärtää? Löytyisikö kirjoitusten perusteella hengenheimolaiselta tuntuvan, mutta aivan eri elämäntilannetta elävän ihmisen kanssa mitään yhteistä jutusteltavaa, jos istuisimme kahvipöydän ääreen?

Oletko sinä tavannut blogin tai muun vastaavan kautta tutustumiasi ihmisiä oikeassa elämässä? Vastasiko tapaaminen odotuksia, vai tuliko vastaan yllätyksiä?

Vähemmän on enemmän

Kliseistä, mutta ah niin totta. Ainakin omalla kohdallani.

Aloitin tavaran vähentämisellä samoihin aikoihin, kun aloin odottaa esikoistani. Ensialkuun suurin motivoija oli varmaan jonkinlainen pesänrakennusvietti, mutta vähitellen tavaran karsimisesta itsessään tuli tärkeää. Huomasin, että vähemmälläkin materialla pärjää, koti on helpompi pitää siistinä aiemmin vallinneen ainaisen kaaoksen sijaan ja mielikin tuntui selkiytyvän samaa vauhtia tavarakasojen häviämisen myötä. Lisämotivaatiota hommaan toi se, että tavaroista sai rahaa - pystyin elämään oikein mukavasti äitiyslomalla, koska vanhoja tavaroita myymällä sai lisätuloja. Hieman kyllä kirpaisi, kun mietin paljonko niihin oli tullut uutena tuhlattua, mutta parempi kai edes jälkikäteen tullut laiha lohtu...

Tuohon aikaan en ollut vielä törmännyt käsitteeseen minimalismi, mutta sitä kohti oltiin kovaa vauhtia menossa. Tavaroiden vähentäminen levisi myös muun elämän yksinkertaistamiseen: turhia ja kuormittavia asioita jäi pois, esimerkiksi television katsomisen lopetin oikeastaan kokonaan. Myös harrastuksia karsin, osaltaan tietysti olosuhteiden pakosta, pienen vauvan kanssa kun ei paljon huvittanut lähteä kotoa mihinkään. Erään rakkaan ja paljon aikaa vieneen harrastuksen jätin vähäksi aikaa kokonaan ja myin lähes kaikki harrastusvälineetkin. Palasin myöhemmin takaisin tämän harrastuksen pariin (no, sen verran kuin tässä elämäntilanteessa nyt ehtii), mutta täydellinen irtiotto ei siltikään harmita; sain aivan uutta etäisyyttä ja sitä kautta huomattavasti paremman asenteen harrastamiseen. Entisen suorittamisen ja kilpailullisen mielentilan sijaan itse tekemisestä tuli tärkeää. Osalle harrastuskavereista tämän ymmärtäminen oli todella vaikeaa, mutta sekään ei enää oikeastaan haitannut.

Nyt olen päässyt karsimisessa siihen vaiheeseen, että tavaramäärä alkaa olla balanssissa käytössä olevan pienehkön tilan kanssa. Salaa haaveilen vieläkin vähemmästä - olisi todella hienoa, jos koko omaisuuden voisi pakata reppuun ja lähteä siltä seisomalta seikkailemaan ympäri maailmaa. Lapsiperheen arjessa tämä jää vain haaveeksi, mutta ehkä vielä jonakin päivänä sekin unelma toteutuu. Sitä odotellessa jatkan henkilökohtaisen omaisuuteni vähentämistä ja toivon siinä sivussa osaavani opettaa myös lapsille muita arvoja kuin järjettömän tavaran haalimisen.

Kamala kiiresairaus

Vaikka blogin nimi viittaakin joutilaisuuteen ja elämän hidastamiseen, niin jostain syystä tämä tavoite ei ole ollenkaan tuntunut toteutuvan viimeaikaisessa elämässä. Arki on lähinnä yhtä juoksemista lasten kerhoon tai harrastukseen, puistoon, kiirettä päästä syömään, pukemaan, nukkumaan. Vaikka kuinka yrittäisi aikatauluttaa, niin aina ollaan ainakin melkein myöhässä. Ja tämän lisäksi tuntuu, että aika ei riitä yhtään mihinkään, asiat - kaikki paitsi ne ihan pakollisimmat - jäävät hoitamatta ja puolet ehtikin jo unohtua matkan varrella. Illalla, kun lapset on saatu nukkumaan, ei voi edes haaveilla minkään järkevän tekemisestä, koska aivotoiminta on täysin nollassa.

Tästä kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, inhoan kiirettä yli kaiken. Olen sinnikkäästi yrittänyt järjestää elämäni niin, ettei koskaan olisi kiire mihinkään. Ja todellakin luulisi, ettei enimmän osan ajasta kotiäitinä viettävällä todellakaan ole mikään hoppu ja hätä. No, turha luulo ainakin tässä perheessä.

Mikä tämän jatkuvan kiireen sitten aiheuttaa? Helppo vastaus olisi tietenkin se, että tekemistä on liikaa suhteessa käytettävissä olevaan aikaan. Tämä varmasti onkin osittain totta, mutta loppujen lopuksi ajattelen, että se on oikeastaan vain tekosyy kiireelle. Nykyään varsinkin tuntuu olevan muotia, että kaikilla on kiire, ja kiireetön ihminen on muiden mielestä tylsä ja elämätön tapaus. Ulkopuoleltakin sis tulee paineita sille, että kaikilla pitäisi ja kuuluisi olla kiire. Todellinen kiire on mielestäni kuitenkin jotain muuta, nimittäin mielentila: tehtäviä asioita voi olla liikaa, mutta jos sen ei anna häiritä ja vain kylmästi jättää tekemättä sen mitä ei ehdi, ei kiireen tunnetta synny. Aika harva kuitenkaan tämän osaa, itse en ainakaan.

Ponnistelut kiireen taltuttamiseksi kuitenkin jatkuvat. Olen tietenkin ensiapuna yrittänyt karsia ylimääräisiä velvoitteita, mutta niidenkin kanssa tulee jossain kohdassa raja vastaan, varsinkin kun perheeseen kuuluu myös huollettavia. Olen myös yrittänyt varata asioiden tekemiseen enemmän aikaa, mutta jotenkin mystisesti kaikki käytettävissä oleva aika tulee joka tapauksessa käytettyä, ja lopputuloksena on silti kiire. Parhaiten tähän mennessä on toiminut, hassua kyllä, aamulla joogaaminen. Ensikuulemalta kuvittelisi, että kun jo muutenkin kiireiseen aamuun tungetaan vielä yksi ylimääräinen ohjelmanumero, on myöhästyminen menosta kuin menosta varmaa. Joogasta tulee kuitenkin niin hyvä olo, että päivä alkaa jotenkin sujuvammin, eikä kiireen tunnetta tule ollenkaan niin helposti. Toinen konsti on ollut se, että päätän vaikka joka päivä hoitaa jonkin tehtävälistalla olevan asian. Loppuaika on luvallista vapaa-aikaa, eikä silloin saa murehtia tekemättömiä asioita. Tämäkin toimii yllättävän hyvin, ja itse asiassa olen tällä systeemillä paljon tehokkaampi kuin yrittäessäni tehdä kaikkea koko ajan samaan aikaan.

Paljon on toki vielä tehtävää. Aion edelleenkin karsia kaikkia turhia velvollisuuksia, ja lisäksi suunnitelmissa olisi kokeilla meditointia, jonka pitäisi kuulemma rauhoittaa ylikierroksilla toimivaa päätä. Vaikka välillä meinaa vähän iskeä epätoivo, olen kumminkin varma, että jonain päivänä vielä taltutan tämän kamalan kiiresairauden.