Lapset ja niiden tavarat

Aikoinaan ensimmäistä lasta odottaessani eräs tuttu pelotteli sillä, että talouden tavaramäärä tulee lasten myötä kasvamaan huimasti. Ensin tavarat mahtuvat pienempäänkin asuntoon, mutta määrä lisääntyy salakavalasti, ja äkkiä huomaakin, että leluja pursuaa joka paikasta. Ei auta kuin hankkia isompi asunto, että johonkin väliin mahtuu itsekin. Tuttu muuttikin perheineen, tilavasta rivitaloasunnosta siirryttiin maaseudulle hyvänkokoiseen omakotitaloon, ja vielä myöhemmin vähän isompaan.

Me emme halunneet lähteä tuolle tielle, eikä siihen ainakaan tässä vaiheessa ole edes ollut tarvetta. Toki se on vaatinut jonkinlaisia toimenpiteitä ja vastarannankiiskeilyä. Aivan ensimmäiseksi sukulaiset piti uhkailla olemaan ostamatta leluja. Alkuun tämä toimi hyvin, mutta nykyään leluja tulee lahjoina ihan pyytämättäkin. Mitään muovikrääsää kukaan ei kumminkaan ole vielä uskaltanut meille kantaa, eivätkä lelumäärät myöskään ole onneksi kamalan suuria. Kyse on enimmäkseen joulu- ja synttärilahjoista. Ja totta puhuen, kyllähän lasten nyt välillä on kiva saada niitä lelujakin...

Toisekseen emme itse osta juurikaan leluja, emmekä muutakaan tavaraa kuin tarpeeseen. Olen kauhunsekaisella ihmetyksellä kuunnellut juttuja lasten jokaviikkoisesta lelupäivästä, vähän niinkuin karkkipäivän jatkona. En usko, että tuttavapiiriimme kuuluu lelupäiväperheitä, mutta huhuja tällaisesta menettelystä liikkuu kyllä paljonkin. No, mikäs siinä jos kukkaro ja ekologinen omatunto kestää. Onneksi meidän ei tarvitse.

Meillä on siis melko vähän leluja moneen muuhun tuntemaani lapsiperheeseen verrattuna, ja niitä joilla ei leikitä kierrätetään ahkerasti. Silti lasten lelut ja kirjat vievät varmaan enemmän tilaa kuin aikuisten tavarat, ja niitä on säilötty mm. sohvapöytänä toimivaan arkkuun, säilytystilalliseen rahiin, tv-kaappiin ja parin laatikollisen verran vaatehuoneeseen. Tähän olen oikeastaan vetänyt rajan lelujen määrän kohdalla, mitään sängynaluslaatikoita tai vastaavia meillä ei ole eikä tule. Jos tavaramäärä uhkaa paisua liian suureksi säilytystiloihin nähden (siis ihan minkä tahansa muunkin kohdalla), niin silloin on syytä karsia jostain päästä.

Vaatteita on tarpeeksi, ehkä vähän liikaakin koska kaikki eivät ole aktiivikäytössä, mutta pääosa lasten vaatetavarasta sekä nuoremman kestovaipat mahtuvat kuitenkin vanhaan lipastoon. Vaatteitakaan ei ostella huvikseen, enkä myöskään yleensä osta isoja kokoja odottamaan käyttöä, kuten jotkut tekevät jotain kivaa löytäessään. Vaatteita viedään pari kertaa vuodessa kirppikselle ja myymättä jääneet keräykseen. Muutaman vaatteen per naama olen säästänyt lapsille muistoksi, mutta mitään suuria muistoarkkuja en aio alkaa keräilemään.

Toivon, että lapset oppivat kriittisiksi kuluttajiksi ja olemaan onnellisia materian määrästä riippumatta. Pahin pelkoni on varmaan se, että lapset aikuisina muistelisivat ankeaa lapsuuttaan jolloin koskaan ei saanut mitään kivaa, ja paikkaisivat tätä tyhjiötä ostamalla kaiken mahdollisen. Siksi lienee parasta tähdätä jonkinlaiseen kultaiseen keskitiehen. Toisaalta, haluaminen näiltä otuksilta tuntuu tulevan ihan luonnostaan. Ainakin siinä vaiheessa kun vanhempi lapsi tajusi, että kaupassa olevat lelut eivät ole siellä vain koristeina, alkoi jatkuva haluaminen ja vaatiminen. Lapsi vielä perustelee nämä sillä, että "tarvitsee" jotain tiettyä, mikä tietenkin omaan korvaan kuulostaa aika huvittavalta. No, mitenkä 4-vuotias vielä osaisi erottaa halut ja tarpeet toisistaan, kun se on aikuisellekin välillä todella vaikeaa.

Vaikka yhteiskunnan (tai ehkä enimmäkseen mainostajien) taholta tunnutaan jotenkin odottavan, että lapsille pitää koko ajan olla ostamassa kaikkea, meillä ei olla ainakaan vielä tunnettu mitään tarvetta tähän. Toivon mukaan tilanne jatkuukin samanlaisena, vaikka lapset varmasti oppivat viimeistään kouluun mennessään vaatimaan yhä uusia asioita. Ehkä siihen mennessä olemme kuitenkin jo onnistuneet juurruttamaan lasten ajatteluun myös jonkinlaista kriittisyyttä kulutuskulttuuria kohtaan, mutta se jää nähtäväksi.

Ostamisen filosofiaa

Myönnän, olen ollut varsinainen shoppailuriippuvainen vielä joitakin vuosia sitten. Mistä tahansa löytyi hyvä syy hankkia uutta: huonosta päivästä, hyvästä päivästä, itsensä palkitsemisesta, tylsyydestä, väsymyksestä... Onnekseni olen päässyt enimmäkseen eroon tällaisesta tunneostamisesta. En kuitenkaan kokonaan, se on tullut taas tämän syksyn aikana huomattua.

Jostain syystä tämä pimeä kausi on ottanut vielä tavallistakin enemmän voimille. Taustalla ovat varmaan ainakin osittain huonosti nukutut yöt, kummallisesti nimittäin lapsilla on tapana heräillä syystä jos toisesta suunnilleen vuoroöin. Olen vähitellen alkanut epäilemään, että pahukset sopivat asiasta keskenään, mutta toisaalta 1- ja 4-vuotiaan keskinäistä kommunikaatiota katsellessa ajatus alkaakin tuntua aika absurdilta. (Kuvitelkaa tilanne, jossa isompi sisarus yrittää tuskastuneena selittää samaa asiaa kuudennen kerran, kun taas nuorempaa kiinnostaa lähinnä kiljumien ja legojen tunkeminen suuhun.) Oli väsymyksen syy mikä tahansa, en ole ehkä kaikilla elämän osa-alueilla ollut ihan parhaimmillani. Tämä näkyy varsinkin harkintakyvyn puutteena. Yleensä mietin nykyään melko kauan ennen kuin hankin mitään uutta, mutta väsyneenä harkinta-aika jotenkin vain unohtuu ja kaikkea tulee hankittua paljon löyhemmin perustein. Onneksi en nyt kuitenkaan ole ostellut varsinaisesti turhia asioita. Ostokset voisi karkeasti jakaa kahteen kategoriaan: sellaisiin, joiden ostamista olen harkinnut pidempään, vuoden-parikin parhaimmillaan, mutta joihin ei ole tuntunut olevan ylimääräistä rahaa, sekä sellaisiin tarpeellisiin, joiden hankkimista olisin normaalitilassa venyttänyt paljon pidemmälle. Mitään lopullista katastrofia ei siis ole päässyt tapahtumaan, mutta en kuitenkaan ole aivan tyytyväinen tähän kehityssuuntaan.

Ostamiseen liittyvä tunnelataus ei ole myöskään hävinnyt minnekään, vaikka ostamisen määrä on vähentynyt radikaalisti. Ennen itse ostotilanteesta sai suorastaan euforisen tunteen, jota seurasi hyvin nopeasti shoppailukrapula ja huono omatunto. Nykyään euforiavaihe on jäänyt pois, mutta huono omatunto on ja pysyy, välillä suorastaan naurettavuuksiin asti. Esimerkiksi taannoin ostin uudet lakanat paikoitellen puhkikuluneiden tilalle. Ostokselle oli ihan todellinen tarve, koska meillä on vain kahdet lakanat per käyttäjä, mikä alkaa olla aika minimimäärä. Itse en ainakaan haluaisi sinnitellä yksillä lakanoilla, vaikka muuten melko minimalisti olenkin, tai ainakin yritän kovasti olla. Silti tunsin huonoa omaatuntoa uusiin lakanoihin käytetystä rahamäärästä ja mietin, olisiko risoilla lakanoilla voinut sinnitellä vielä pari kuukautta.

Kultainen keskitie lienee näissäkin asioissa paras. Liikaa ei kannata ostella, mutta ei rahankäytöstä kannata tehdä itselleen mitään elämää suurempaa mörköäkään. Muuten ostotottumusten muokkaamisessa ei ole päästy siihen tavoitteeseen, joka ainakin itselleni on tärkeää: tietynlaisen tavaran ylivallan vähentäminen elämässä. Huonoa omaatuntoa potemalla tavarat hallitsevat ajattelua edelleenkin, oli niitä vähemmän tai ei.