Lapset ja niiden tavarat

Aikoinaan ensimmäistä lasta odottaessani eräs tuttu pelotteli sillä, että talouden tavaramäärä tulee lasten myötä kasvamaan huimasti. Ensin tavarat mahtuvat pienempäänkin asuntoon, mutta määrä lisääntyy salakavalasti, ja äkkiä huomaakin, että leluja pursuaa joka paikasta. Ei auta kuin hankkia isompi asunto, että johonkin väliin mahtuu itsekin. Tuttu muuttikin perheineen, tilavasta rivitaloasunnosta siirryttiin maaseudulle hyvänkokoiseen omakotitaloon, ja vielä myöhemmin vähän isompaan.

Me emme halunneet lähteä tuolle tielle, eikä siihen ainakaan tässä vaiheessa ole edes ollut tarvetta. Toki se on vaatinut jonkinlaisia toimenpiteitä ja vastarannankiiskeilyä. Aivan ensimmäiseksi sukulaiset piti uhkailla olemaan ostamatta leluja. Alkuun tämä toimi hyvin, mutta nykyään leluja tulee lahjoina ihan pyytämättäkin. Mitään muovikrääsää kukaan ei kumminkaan ole vielä uskaltanut meille kantaa, eivätkä lelumäärät myöskään ole onneksi kamalan suuria. Kyse on enimmäkseen joulu- ja synttärilahjoista. Ja totta puhuen, kyllähän lasten nyt välillä on kiva saada niitä lelujakin...

Toisekseen emme itse osta juurikaan leluja, emmekä muutakaan tavaraa kuin tarpeeseen. Olen kauhunsekaisella ihmetyksellä kuunnellut juttuja lasten jokaviikkoisesta lelupäivästä, vähän niinkuin karkkipäivän jatkona. En usko, että tuttavapiiriimme kuuluu lelupäiväperheitä, mutta huhuja tällaisesta menettelystä liikkuu kyllä paljonkin. No, mikäs siinä jos kukkaro ja ekologinen omatunto kestää. Onneksi meidän ei tarvitse.

Meillä on siis melko vähän leluja moneen muuhun tuntemaani lapsiperheeseen verrattuna, ja niitä joilla ei leikitä kierrätetään ahkerasti. Silti lasten lelut ja kirjat vievät varmaan enemmän tilaa kuin aikuisten tavarat, ja niitä on säilötty mm. sohvapöytänä toimivaan arkkuun, säilytystilalliseen rahiin, tv-kaappiin ja parin laatikollisen verran vaatehuoneeseen. Tähän olen oikeastaan vetänyt rajan lelujen määrän kohdalla, mitään sängynaluslaatikoita tai vastaavia meillä ei ole eikä tule. Jos tavaramäärä uhkaa paisua liian suureksi säilytystiloihin nähden (siis ihan minkä tahansa muunkin kohdalla), niin silloin on syytä karsia jostain päästä.

Vaatteita on tarpeeksi, ehkä vähän liikaakin koska kaikki eivät ole aktiivikäytössä, mutta pääosa lasten vaatetavarasta sekä nuoremman kestovaipat mahtuvat kuitenkin vanhaan lipastoon. Vaatteitakaan ei ostella huvikseen, enkä myöskään yleensä osta isoja kokoja odottamaan käyttöä, kuten jotkut tekevät jotain kivaa löytäessään. Vaatteita viedään pari kertaa vuodessa kirppikselle ja myymättä jääneet keräykseen. Muutaman vaatteen per naama olen säästänyt lapsille muistoksi, mutta mitään suuria muistoarkkuja en aio alkaa keräilemään.

Toivon, että lapset oppivat kriittisiksi kuluttajiksi ja olemaan onnellisia materian määrästä riippumatta. Pahin pelkoni on varmaan se, että lapset aikuisina muistelisivat ankeaa lapsuuttaan jolloin koskaan ei saanut mitään kivaa, ja paikkaisivat tätä tyhjiötä ostamalla kaiken mahdollisen. Siksi lienee parasta tähdätä jonkinlaiseen kultaiseen keskitiehen. Toisaalta, haluaminen näiltä otuksilta tuntuu tulevan ihan luonnostaan. Ainakin siinä vaiheessa kun vanhempi lapsi tajusi, että kaupassa olevat lelut eivät ole siellä vain koristeina, alkoi jatkuva haluaminen ja vaatiminen. Lapsi vielä perustelee nämä sillä, että "tarvitsee" jotain tiettyä, mikä tietenkin omaan korvaan kuulostaa aika huvittavalta. No, mitenkä 4-vuotias vielä osaisi erottaa halut ja tarpeet toisistaan, kun se on aikuisellekin välillä todella vaikeaa.

Vaikka yhteiskunnan (tai ehkä enimmäkseen mainostajien) taholta tunnutaan jotenkin odottavan, että lapsille pitää koko ajan olla ostamassa kaikkea, meillä ei olla ainakaan vielä tunnettu mitään tarvetta tähän. Toivon mukaan tilanne jatkuukin samanlaisena, vaikka lapset varmasti oppivat viimeistään kouluun mennessään vaatimaan yhä uusia asioita. Ehkä siihen mennessä olemme kuitenkin jo onnistuneet juurruttamaan lasten ajatteluun myös jonkinlaista kriittisyyttä kulutuskulttuuria kohtaan, mutta se jää nähtäväksi.

Petturi

Ensimmäistä lasta odottaessani haaveilin pitkästä kotiäitiydestä. Lapsen paras paikka oli mielestäni ilman muuta kotona äidin (tai isän) kanssa, ei kenenkään vieraan hoitajan kontolla. Vaikka en aivan koko aikaa olekaan pystynyt käyttämään täyspäiväiseen kotiäitiyteen, monen mutkan kautta olen kuitenkin päätynyt olemaan kotona jo monta vuotta.

Liian monta.

Perheemme tilanne on tällä hetkellä sellainen, että kotona olisi helpointa olla vielä puolitoista vuotta. Olen kuitenkin salaa alkanut haaveilemaan työssäkäymisestä - ei mistään kokopäiväisestä, mutta vaikka lyhyen päivän kerran, pari viikossa. Lapsille voisi palkata hoitajan siksi aikaa. Rahallisesti ei varmaankaan kovin kannattavaa, mutta tunnen todella kaipaavani elämään jotakin muutakin kuin pelkkää kotonaoloa. Sellaisia hetkiä, jolloin olisin minä, en aina vain jonkun äiti. En vain tiedä, uskallanko edes kuvitella sellaista tilannetta. Tuntuu, kuin olisi pettänyt joskus annetun sanattoman lupauksen. Äiti on täällä teidän kanssanne, aina. Mutta nytpä en enää haluakaan. Lapsiparat, äiti kaipaa muutakin seuraa ja tekemistä, te ette riitä. Tunnen itseni petturiksi.

Mistä tämä pakko kotonaoloon ja äitiyden suorittaminen oikein tulee? Järjen tasolla tiedän olevani paras äiti lapsilleni, käyn sitten töissä tai olen kotona. Vähäisellä työmäärällä lastenkin kanssa jaksaisi paremmin, kun välillä saisi muuta tekemistä ja ajattelemista kuin uhmaikäisen päivän seitsemännet raivarit. Mutta syyllisyydentunne siitä, että itsekkäästi haluaa jotakin omaa eikä vain omistautua lapsille, tuntuu musertavalta. Tiedän olevani naurettava, mutta se ei silti poista syyllisyyttä. Enkä kokemusteni mukaan ole lainkaan ainoa. Jokainen tuntemani äiti kokee jatkuvasti riittämättömyydentunnetta.

Emmekö voisi olla armollisempia itsellemme? Hyväksyä ja kannustaa syyttelyn sijaan? Ymmärtää, että elämässä kaikki ei ole aina sellaista kuin halusi ja toivoi, eikä se välttämättä ole edes huono asia? Tehdä asioita omista lähtökohdistamme, unohtaa ulkoiset paineet ja suorittamisen.