Petturi

Ensimmäistä lasta odottaessani haaveilin pitkästä kotiäitiydestä. Lapsen paras paikka oli mielestäni ilman muuta kotona äidin (tai isän) kanssa, ei kenenkään vieraan hoitajan kontolla. Vaikka en aivan koko aikaa olekaan pystynyt käyttämään täyspäiväiseen kotiäitiyteen, monen mutkan kautta olen kuitenkin päätynyt olemaan kotona jo monta vuotta.

Liian monta.

Perheemme tilanne on tällä hetkellä sellainen, että kotona olisi helpointa olla vielä puolitoista vuotta. Olen kuitenkin salaa alkanut haaveilemaan työssäkäymisestä - ei mistään kokopäiväisestä, mutta vaikka lyhyen päivän kerran, pari viikossa. Lapsille voisi palkata hoitajan siksi aikaa. Rahallisesti ei varmaankaan kovin kannattavaa, mutta tunnen todella kaipaavani elämään jotakin muutakin kuin pelkkää kotonaoloa. Sellaisia hetkiä, jolloin olisin minä, en aina vain jonkun äiti. En vain tiedä, uskallanko edes kuvitella sellaista tilannetta. Tuntuu, kuin olisi pettänyt joskus annetun sanattoman lupauksen. Äiti on täällä teidän kanssanne, aina. Mutta nytpä en enää haluakaan. Lapsiparat, äiti kaipaa muutakin seuraa ja tekemistä, te ette riitä. Tunnen itseni petturiksi.

Mistä tämä pakko kotonaoloon ja äitiyden suorittaminen oikein tulee? Järjen tasolla tiedän olevani paras äiti lapsilleni, käyn sitten töissä tai olen kotona. Vähäisellä työmäärällä lastenkin kanssa jaksaisi paremmin, kun välillä saisi muuta tekemistä ja ajattelemista kuin uhmaikäisen päivän seitsemännet raivarit. Mutta syyllisyydentunne siitä, että itsekkäästi haluaa jotakin omaa eikä vain omistautua lapsille, tuntuu musertavalta. Tiedän olevani naurettava, mutta se ei silti poista syyllisyyttä. Enkä kokemusteni mukaan ole lainkaan ainoa. Jokainen tuntemani äiti kokee jatkuvasti riittämättömyydentunnetta.

Emmekö voisi olla armollisempia itsellemme? Hyväksyä ja kannustaa syyttelyn sijaan? Ymmärtää, että elämässä kaikki ei ole aina sellaista kuin halusi ja toivoi, eikä se välttämättä ole edes huono asia? Tehdä asioita omista lähtökohdistamme, unohtaa ulkoiset paineet ja suorittamisen.

Samalla aaltopituudella?

Tiedättekö sen tunteen, kun jonkun ihmisen kanssa on heti samalla aaltopituudella? Kun pystyy saman tien ajattelemaan, että tuon kanssa minä ainakin tulen toimeen? Tai vastaavasti jostakusta pystyy heti sanomaan, että kemiat eivät kohtaa ja parempi vaan jatkaa matkaa omille tahoilleen. Itselläni ihmisistä tulee tällainen ensivaikutelma helposti, ja varsinkin negatiivisten tuntemusten kohdalla se pitää melkein aina paikkansa. Asiaa saattaa vähän sotkea se, että ajattelen mielelläni ihmisistä kauniisti ja haluan antaa kaikille mahdollisuuden. Pari kertaa on sen takia sattunut ikäviäkin virhearviointeja, mutta ei nyt onneksi mitään peruuttamattoman kamalaa.

Olen tähän edelliseen liittyen miettinyt, pitääkö sama paikkansa myös blogimaailmassa ja sosiaalisessa mediassa. Jokainenhan tietysti antaa itsestään yleensä ainakin vähän siloitellun kuvan julkisesti, mutta tiettyjä asioita on vaikeaa peittää kasvokkain. Virtuaalimaailmassa tämä onnistuu kuitenkin paljon helpommin. Vaikkapa blogeissa on helppo rajata tekstein ja kuvin sitä, mitä itsestään haluaa jakaa. Asioita on myös helppo johdatella haluamaansa suuntaan, ja vain tiettyjä pieniä palasia omasta elämästä näyttämällä köyhä opiskelijakin voi elää blogissaan varsinaista glamourelämää.


En ole koskaan tavannut kasvokkain sellaisia ihmisiä, joihin olisin alunperin tutustunut netin välityksellä, mutta tietyllä tavalla ajatus on kiinnostava. Olisikohan lempiblogini kirjoittaja oikeasti niin ihanan empaattinen ihminen, kuin tekstejä lukiessa tuntuu? Tai onkohan ikiliikkujan oloinen koheltaja oikeasti kuitenkin harkitsevampi, vai kenties vieläkin nopeampi liikkeissään kuin mitä blogitekstit antavat ymmärtää? Löytyisikö kirjoitusten perusteella hengenheimolaiselta tuntuvan, mutta aivan eri elämäntilannetta elävän ihmisen kanssa mitään yhteistä jutusteltavaa, jos istuisimme kahvipöydän ääreen?

Oletko sinä tavannut blogin tai muun vastaavan kautta tutustumiasi ihmisiä oikeassa elämässä? Vastasiko tapaaminen odotuksia, vai tuliko vastaan yllätyksiä?

Kamala kiiresairaus

Vaikka blogin nimi viittaakin joutilaisuuteen ja elämän hidastamiseen, niin jostain syystä tämä tavoite ei ole ollenkaan tuntunut toteutuvan viimeaikaisessa elämässä. Arki on lähinnä yhtä juoksemista lasten kerhoon tai harrastukseen, puistoon, kiirettä päästä syömään, pukemaan, nukkumaan. Vaikka kuinka yrittäisi aikatauluttaa, niin aina ollaan ainakin melkein myöhässä. Ja tämän lisäksi tuntuu, että aika ei riitä yhtään mihinkään, asiat - kaikki paitsi ne ihan pakollisimmat - jäävät hoitamatta ja puolet ehtikin jo unohtua matkan varrella. Illalla, kun lapset on saatu nukkumaan, ei voi edes haaveilla minkään järkevän tekemisestä, koska aivotoiminta on täysin nollassa.

Tästä kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, inhoan kiirettä yli kaiken. Olen sinnikkäästi yrittänyt järjestää elämäni niin, ettei koskaan olisi kiire mihinkään. Ja todellakin luulisi, ettei enimmän osan ajasta kotiäitinä viettävällä todellakaan ole mikään hoppu ja hätä. No, turha luulo ainakin tässä perheessä.

Mikä tämän jatkuvan kiireen sitten aiheuttaa? Helppo vastaus olisi tietenkin se, että tekemistä on liikaa suhteessa käytettävissä olevaan aikaan. Tämä varmasti onkin osittain totta, mutta loppujen lopuksi ajattelen, että se on oikeastaan vain tekosyy kiireelle. Nykyään varsinkin tuntuu olevan muotia, että kaikilla on kiire, ja kiireetön ihminen on muiden mielestä tylsä ja elämätön tapaus. Ulkopuoleltakin sis tulee paineita sille, että kaikilla pitäisi ja kuuluisi olla kiire. Todellinen kiire on mielestäni kuitenkin jotain muuta, nimittäin mielentila: tehtäviä asioita voi olla liikaa, mutta jos sen ei anna häiritä ja vain kylmästi jättää tekemättä sen mitä ei ehdi, ei kiireen tunnetta synny. Aika harva kuitenkaan tämän osaa, itse en ainakaan.

Ponnistelut kiireen taltuttamiseksi kuitenkin jatkuvat. Olen tietenkin ensiapuna yrittänyt karsia ylimääräisiä velvoitteita, mutta niidenkin kanssa tulee jossain kohdassa raja vastaan, varsinkin kun perheeseen kuuluu myös huollettavia. Olen myös yrittänyt varata asioiden tekemiseen enemmän aikaa, mutta jotenkin mystisesti kaikki käytettävissä oleva aika tulee joka tapauksessa käytettyä, ja lopputuloksena on silti kiire. Parhaiten tähän mennessä on toiminut, hassua kyllä, aamulla joogaaminen. Ensikuulemalta kuvittelisi, että kun jo muutenkin kiireiseen aamuun tungetaan vielä yksi ylimääräinen ohjelmanumero, on myöhästyminen menosta kuin menosta varmaa. Joogasta tulee kuitenkin niin hyvä olo, että päivä alkaa jotenkin sujuvammin, eikä kiireen tunnetta tule ollenkaan niin helposti. Toinen konsti on ollut se, että päätän vaikka joka päivä hoitaa jonkin tehtävälistalla olevan asian. Loppuaika on luvallista vapaa-aikaa, eikä silloin saa murehtia tekemättömiä asioita. Tämäkin toimii yllättävän hyvin, ja itse asiassa olen tällä systeemillä paljon tehokkaampi kuin yrittäessäni tehdä kaikkea koko ajan samaan aikaan.

Paljon on toki vielä tehtävää. Aion edelleenkin karsia kaikkia turhia velvollisuuksia, ja lisäksi suunnitelmissa olisi kokeilla meditointia, jonka pitäisi kuulemma rauhoittaa ylikierroksilla toimivaa päätä. Vaikka välillä meinaa vähän iskeä epätoivo, olen kumminkin varma, että jonain päivänä vielä taltutan tämän kamalan kiiresairauden.