Petturi

Ensimmäistä lasta odottaessani haaveilin pitkästä kotiäitiydestä. Lapsen paras paikka oli mielestäni ilman muuta kotona äidin (tai isän) kanssa, ei kenenkään vieraan hoitajan kontolla. Vaikka en aivan koko aikaa olekaan pystynyt käyttämään täyspäiväiseen kotiäitiyteen, monen mutkan kautta olen kuitenkin päätynyt olemaan kotona jo monta vuotta.

Liian monta.

Perheemme tilanne on tällä hetkellä sellainen, että kotona olisi helpointa olla vielä puolitoista vuotta. Olen kuitenkin salaa alkanut haaveilemaan työssäkäymisestä - ei mistään kokopäiväisestä, mutta vaikka lyhyen päivän kerran, pari viikossa. Lapsille voisi palkata hoitajan siksi aikaa. Rahallisesti ei varmaankaan kovin kannattavaa, mutta tunnen todella kaipaavani elämään jotakin muutakin kuin pelkkää kotonaoloa. Sellaisia hetkiä, jolloin olisin minä, en aina vain jonkun äiti. En vain tiedä, uskallanko edes kuvitella sellaista tilannetta. Tuntuu, kuin olisi pettänyt joskus annetun sanattoman lupauksen. Äiti on täällä teidän kanssanne, aina. Mutta nytpä en enää haluakaan. Lapsiparat, äiti kaipaa muutakin seuraa ja tekemistä, te ette riitä. Tunnen itseni petturiksi.

Mistä tämä pakko kotonaoloon ja äitiyden suorittaminen oikein tulee? Järjen tasolla tiedän olevani paras äiti lapsilleni, käyn sitten töissä tai olen kotona. Vähäisellä työmäärällä lastenkin kanssa jaksaisi paremmin, kun välillä saisi muuta tekemistä ja ajattelemista kuin uhmaikäisen päivän seitsemännet raivarit. Mutta syyllisyydentunne siitä, että itsekkäästi haluaa jotakin omaa eikä vain omistautua lapsille, tuntuu musertavalta. Tiedän olevani naurettava, mutta se ei silti poista syyllisyyttä. Enkä kokemusteni mukaan ole lainkaan ainoa. Jokainen tuntemani äiti kokee jatkuvasti riittämättömyydentunnetta.

Emmekö voisi olla armollisempia itsellemme? Hyväksyä ja kannustaa syyttelyn sijaan? Ymmärtää, että elämässä kaikki ei ole aina sellaista kuin halusi ja toivoi, eikä se välttämättä ole edes huono asia? Tehdä asioita omista lähtökohdistamme, unohtaa ulkoiset paineet ja suorittamisen.