Kamala kiiresairaus

Vaikka blogin nimi viittaakin joutilaisuuteen ja elämän hidastamiseen, niin jostain syystä tämä tavoite ei ole ollenkaan tuntunut toteutuvan viimeaikaisessa elämässä. Arki on lähinnä yhtä juoksemista lasten kerhoon tai harrastukseen, puistoon, kiirettä päästä syömään, pukemaan, nukkumaan. Vaikka kuinka yrittäisi aikatauluttaa, niin aina ollaan ainakin melkein myöhässä. Ja tämän lisäksi tuntuu, että aika ei riitä yhtään mihinkään, asiat - kaikki paitsi ne ihan pakollisimmat - jäävät hoitamatta ja puolet ehtikin jo unohtua matkan varrella. Illalla, kun lapset on saatu nukkumaan, ei voi edes haaveilla minkään järkevän tekemisestä, koska aivotoiminta on täysin nollassa.

Tästä kaikesta huolimatta, tai ehkä juuri sen takia, inhoan kiirettä yli kaiken. Olen sinnikkäästi yrittänyt järjestää elämäni niin, ettei koskaan olisi kiire mihinkään. Ja todellakin luulisi, ettei enimmän osan ajasta kotiäitinä viettävällä todellakaan ole mikään hoppu ja hätä. No, turha luulo ainakin tässä perheessä.

Mikä tämän jatkuvan kiireen sitten aiheuttaa? Helppo vastaus olisi tietenkin se, että tekemistä on liikaa suhteessa käytettävissä olevaan aikaan. Tämä varmasti onkin osittain totta, mutta loppujen lopuksi ajattelen, että se on oikeastaan vain tekosyy kiireelle. Nykyään varsinkin tuntuu olevan muotia, että kaikilla on kiire, ja kiireetön ihminen on muiden mielestä tylsä ja elämätön tapaus. Ulkopuoleltakin sis tulee paineita sille, että kaikilla pitäisi ja kuuluisi olla kiire. Todellinen kiire on mielestäni kuitenkin jotain muuta, nimittäin mielentila: tehtäviä asioita voi olla liikaa, mutta jos sen ei anna häiritä ja vain kylmästi jättää tekemättä sen mitä ei ehdi, ei kiireen tunnetta synny. Aika harva kuitenkaan tämän osaa, itse en ainakaan.

Ponnistelut kiireen taltuttamiseksi kuitenkin jatkuvat. Olen tietenkin ensiapuna yrittänyt karsia ylimääräisiä velvoitteita, mutta niidenkin kanssa tulee jossain kohdassa raja vastaan, varsinkin kun perheeseen kuuluu myös huollettavia. Olen myös yrittänyt varata asioiden tekemiseen enemmän aikaa, mutta jotenkin mystisesti kaikki käytettävissä oleva aika tulee joka tapauksessa käytettyä, ja lopputuloksena on silti kiire. Parhaiten tähän mennessä on toiminut, hassua kyllä, aamulla joogaaminen. Ensikuulemalta kuvittelisi, että kun jo muutenkin kiireiseen aamuun tungetaan vielä yksi ylimääräinen ohjelmanumero, on myöhästyminen menosta kuin menosta varmaa. Joogasta tulee kuitenkin niin hyvä olo, että päivä alkaa jotenkin sujuvammin, eikä kiireen tunnetta tule ollenkaan niin helposti. Toinen konsti on ollut se, että päätän vaikka joka päivä hoitaa jonkin tehtävälistalla olevan asian. Loppuaika on luvallista vapaa-aikaa, eikä silloin saa murehtia tekemättömiä asioita. Tämäkin toimii yllättävän hyvin, ja itse asiassa olen tällä systeemillä paljon tehokkaampi kuin yrittäessäni tehdä kaikkea koko ajan samaan aikaan.

Paljon on toki vielä tehtävää. Aion edelleenkin karsia kaikkia turhia velvollisuuksia, ja lisäksi suunnitelmissa olisi kokeilla meditointia, jonka pitäisi kuulemma rauhoittaa ylikierroksilla toimivaa päätä. Vaikka välillä meinaa vähän iskeä epätoivo, olen kumminkin varma, että jonain päivänä vielä taltutan tämän kamalan kiiresairauden.