Ahdasta vai ei?

Muistelen välillä aiempaa asuntoamme ahdistuksensekaisin tuntein. Tilaa oli yhden pikkuhuoneen verran enemmän, asukkaita neljän sijaan kaksi, ja tavaraa loputtomasti. Nykyinen kotimme tuntuu paljon mukavammalta ja avarammalta, vaikka asukasmäärä onkin tuplaantunut ja neliöt vähentyneet entiseen verrattuna.

Asumme nykymittapuun mukaan ahtasti, sillä 55 neliön kaksiossa meitä on neljä. Muuttovaiheessa, jolloin ensimmäinen lapsi oli vasta syntynyt, tutut kauhistelivat. Eihän kukaan nyt mahdu lapsen kanssa noin pieneen asuntoon. Sitten tuli toinen lapsi, ja tietenkin kauhistelukommenttien uusi kierros. Erään kerran, kun ruokatunnilla miehen työkaverit taas ihmettelivät asumisratkaisuamme, mies tokaisi vastaukseksi, että tulemme niin hyvin toimeen keskenämme ettei kenenkään tarvitse eristäytyä minnekään ja pienikin tila riittää. Pöytäseurue oli kuulemman hiljentynyt ja kummasti puhe kääntyi muihin aiheisiin.

Hassuinta asiassa on se, että itse asiassa tämä asunto tuntuu entiseen verrattuna tilavammalta. Osaltaan tietysti tavaroiden karsiminen on auttanut, mutta ennen kaikkea kiitos kuuluu hyvälle pohjaratkaisulle. Siinä missä vanhassa asunnossa hukattiin neliöitä kaikenlaisiin käytäviin ja hankalan malliseen välihuoneeseen, nykyinen asunto on heti tuulikaapista sisääntultaessa yhtä avointa tilaa makuuhuonetta ja huoltotiloja lukuunottamatta. Mistään ei ole tarvinut tinkiä, ja esimerkiksi monessa ahtaasti asuvassa lapsiperheessä näkemäni ratkaisu, jossa lapsilla on oma huone ja vanhemmat nukkuvat makuuhuoneessa, on meille aivan turha. Makuuhuoneessa nukutaan, kaikki muu on oleskelutilaa, enkä itse missään vuodesohvassa edes suostuisi nukkumaan.

Pieni asunto ei oikeastaan ole edes budjettikysymys, vaikka moni varmaan niin kuvitteleekin. Samalla hinnalla saisi ainakin kerrostalokolmion jostain huonommalta alueelta. Asunto on kuitenkin hyvällä paikalla, rauhallisen kadun varrella mutta kuitenkin kävelymatkan päässä palveluista ja liikenneyhteyksistä, ja ennen kaikkea tässä on oma piha. Ihan kauheasti emme vietä aikaa pihalla muuten kuin tietysti kesällä, mutta jo se, että ikkunasta näkyy luontoa vastapäisen talon seinän sijaan, piristää kummasti. Häiriinnyn myös herkästi kaikenlaisista äänistä, joten sen kannalta on erittäin hyvä, että seinänaapureita on vain yksi.

Voisi oikeastaan sanoa, että tämä tila on meille optimaalinen. Pienempi alkaisi olla jo liian pieni ja jostain joutuisi tinkimään. Suurempaan taas ei kenelläkään ole tällä hetkellä varsinaista tarvetta tai halua. Nyt koko asunto on käytössä, eikä hukkatilaa ole ollenkaan. Pienten lasten kanssa tämä on vielä helppo toteuttaa, koska lapset haluavat joka tapauksessa touhuta siellä, missä vanhemmatkin ovat. Isommille lapsille sen sijaan tarvinnee vähän enemmän tilaa, joten eiköhän meilläkin ole muutto edessä vielä jossain vaiheessa. Siihen asti nautimme tästä juuri sopivasta asunnostamme täysin siemauksin.

Ajatuksia omistamisesta

Koska edellinen postaus käsitteli ostamista, luonteva jatko tälle aiheelle on tietenkin omistaminen. Vaikka tietyllä tavalla saatan edelleenkin nauttia ostamisesta, omistaminen lähinnä ahdistaa. Mitä enemmän tavaraa, sen sidotummaksi tunnen itseni. Tavarat vievät paitsi tilaa, myös aikaa ja energiaa järjestämisen ja huoltamisen muodossa. Kaikki tuo on pois mukavammista ajanviettotavoista. Älkää ymmärtäkö väärin: olen kyllä varsinainen siivousintoilija ja pidänkin kyseisestä toiminnasta. Sen sijaan hujan hajan olevien roinien raivaamisesta en pidä ollenkaan. Sujuva siivoaminen taas on hauskaa ja sitä teen mielelläni, varsinkin jos saan siivota yksin ja rauhassa ilman joka paikkaan ehtiviä pikkuapulaisia. ;)

Omistamisen ahdistavuus tulee erityisesti esille isompien asioiden kohdalla. Esimerkiksi autoa en missään tapauksessa haluaisi. Sen ostaminen maksaa, käyttäminen maksaa, huoltaminen maksaa... Lisäksi autonomistaja on tietyllä tavalla riippuvainen autostaan, ja yleensä auton hajoaminen on vähintäänkin pieni katastrofi. Enkä osaa kuvitella ikävämpää tapaa aloittaa vaikka vapaailtaa kaupungilla, kuin parkkipaikan metsästäminen täyteenahdetuilta yksisuuntaisilta pikkukaduilta... Autosta on toki välillä hyötyä, mutta mieluummin teen elämässäni valintoja, joiden ansiosta voin vastedeskin elää ilman mokomaa riippakiveä. (Ja tähän väliin mainittakoon vielä, että taloudestamme kyllä löytyy auto, mieheltä nimittäin. Ja myönnän myös välillä lainaavani sitä. Jotkut asiat on vaan helpompi tehdä, kun pääsee liikkumaan autolla. Niinkuin vaikka lasten vieminen mummilaan toiselle puolelle pääkaupunkiseutua. Laiskuutta, laiskuutta, tämänkin voisi nimittäin hoitaa ihan hyvin julkisilla jos vain jaksaisi.)

Toisaalta omistaminen voi olla mukavaakin. Vuosia sitten ostamani, opiskelijabudjettiin aivan liian kallis käsilaukku saa edelleen hyvälle mielelle joka kerran, kun sen ottaa käyttöön. Ja käyttökertoja on tälle kyseiselle laukulle kertynyt todella paljon. Tällaisia omistamieni tavaroiden pitäisi mielestäni ollakin; juuri niitä lempiasioita, joiden käyttämisestä tulee aina hyvälle mielelle. Tavoitteenani onkin, että jokainen omistamani esine olisi tällainen. Olen onnistunut pääsemään melko lähelle tuota tavoitetta, varmaankin niin lähelle kuin realistisesti on mahdollista. En ainakaan usko, että joka ikistä tavaraa voi löytää niin täydellisenä kuin se mielikuvissa on. Eikä totta puhuen tunnu järkevältä ottaa tällaista asiaa elämäntehtäväksi, ainakin itse keksin parempiakin ajankäyttötapoja. Loput tavarani ovat kuitenkin vähintäänkin neutraaleja, kun taas aiemmin iso osa tavarasta oli jollain tavalla sellaista, joka ainakin jossain määrin ärsytti. Melkein oikeanvärisiä paitoja, vähän liian isoja hameita, korjausta vaativia käsilaukkuja, joita ei tullut vietyä suutarille, koska oikeasti käyttikin mieluummin jotain muuta laukkua... Elämä tuntuu paljon mukavammalta ilman vastaavia kuormittavia asioita.

Toinen tavoitteeni omistamisen suhteen on se, että se menisi mahdollisimman pieneen tilaan. Haaveilen siitä, että koko henkilökohtainen omaisuuteni mahtuisi rinkkaan tai matkalaukkuun. Tai edes rinkkaan ja matkalaukkuun. Jälkimmäinen tavoite on varmaan aika lähellä toteutumistaan, ainakin jos pois jätettäisiin tietyt harrastusvälineet. Ja tietenkin huonekalut ja vastaavat, mutta nämä lasken kodin irtaimistoksi enkä henkilökohtaisiksi tavaroikseni.

Omistaminen voi siis olla ihan kivaakin, mutta kaiken tarpeettoman omistamisesta tulen lähinnä pahalle tuulelle. Siksi lienee järkevintä minimoida omistaminen ja keskittyä siihen vain niissä erityisen mukavissa asioissa.

Vähemmän on enemmän

Kliseistä, mutta ah niin totta. Ainakin omalla kohdallani.

Aloitin tavaran vähentämisellä samoihin aikoihin, kun aloin odottaa esikoistani. Ensialkuun suurin motivoija oli varmaan jonkinlainen pesänrakennusvietti, mutta vähitellen tavaran karsimisesta itsessään tuli tärkeää. Huomasin, että vähemmälläkin materialla pärjää, koti on helpompi pitää siistinä aiemmin vallinneen ainaisen kaaoksen sijaan ja mielikin tuntui selkiytyvän samaa vauhtia tavarakasojen häviämisen myötä. Lisämotivaatiota hommaan toi se, että tavaroista sai rahaa - pystyin elämään oikein mukavasti äitiyslomalla, koska vanhoja tavaroita myymällä sai lisätuloja. Hieman kyllä kirpaisi, kun mietin paljonko niihin oli tullut uutena tuhlattua, mutta parempi kai edes jälkikäteen tullut laiha lohtu...

Tuohon aikaan en ollut vielä törmännyt käsitteeseen minimalismi, mutta sitä kohti oltiin kovaa vauhtia menossa. Tavaroiden vähentäminen levisi myös muun elämän yksinkertaistamiseen: turhia ja kuormittavia asioita jäi pois, esimerkiksi television katsomisen lopetin oikeastaan kokonaan. Myös harrastuksia karsin, osaltaan tietysti olosuhteiden pakosta, pienen vauvan kanssa kun ei paljon huvittanut lähteä kotoa mihinkään. Erään rakkaan ja paljon aikaa vieneen harrastuksen jätin vähäksi aikaa kokonaan ja myin lähes kaikki harrastusvälineetkin. Palasin myöhemmin takaisin tämän harrastuksen pariin (no, sen verran kuin tässä elämäntilanteessa nyt ehtii), mutta täydellinen irtiotto ei siltikään harmita; sain aivan uutta etäisyyttä ja sitä kautta huomattavasti paremman asenteen harrastamiseen. Entisen suorittamisen ja kilpailullisen mielentilan sijaan itse tekemisestä tuli tärkeää. Osalle harrastuskavereista tämän ymmärtäminen oli todella vaikeaa, mutta sekään ei enää oikeastaan haitannut.

Nyt olen päässyt karsimisessa siihen vaiheeseen, että tavaramäärä alkaa olla balanssissa käytössä olevan pienehkön tilan kanssa. Salaa haaveilen vieläkin vähemmästä - olisi todella hienoa, jos koko omaisuuden voisi pakata reppuun ja lähteä siltä seisomalta seikkailemaan ympäri maailmaa. Lapsiperheen arjessa tämä jää vain haaveeksi, mutta ehkä vielä jonakin päivänä sekin unelma toteutuu. Sitä odotellessa jatkan henkilökohtaisen omaisuuteni vähentämistä ja toivon siinä sivussa osaavani opettaa myös lapsille muita arvoja kuin järjettömän tavaran haalimisen.